Kalle istuskeli juna-asemalla penkillä, ja hörähteli hieman kummissaan kun junat eivät kulkeneet oikein. Oli jo monta talvea ollut ongelmia siinä, miten entinen keisarillinen laitos kuljetti ihmisiä paikasta toiseen. Tai useammin ei kuljettanut. Vaunutkin olivat samana talvena hätistelleet Ernst et Youngin lakitoimiston liepeitä, menemällä noin vaan seinästä sisään. Rautatieyhtiö oli kuitenkin löytänyt loistostrategian, lisäämällä lipuntarkastajien määrää – asia saatiin näyttämään perkeleen pummien tekosiksi.

"Nytkin kun mietin tossa rautatieasemalla, että minkä junan nappaan. Kuvittelin mieleeni vaihtoehtoja;

venäläinen: kondarit ulkona, vastaanottaa matkustajia
Valmiina shanghaijaamassa, jos jotain on. Mutta muuten ystävällistä.

suomalainen: yleensä ei ketään vastaanottamassa
Joten neutraalia. Vähän hälläväliä meininki ainakin nyt. Nostettu kädet pystyyn liian pian. Kapina päälle vaan, perkele 😉 Jos se jostain muutamasta ylityötuntikorvauksesta on kiinni. Ei voi olla noin tiukilla kassa. Muutenhan firma on konkurssikypsä siis muutenkin, ja talven pitäisi nostaa myyntiä kun autot on aurattu hankiin kiinni!

saksalainen: en tiedä, varmaan yleensä viherasuiset polizeit pampun kanssa jo etukäteen perässä ja “perässä”, mutta juna kulkis nopeemmin ja täsmällisemmin, ainakin luultavasti täsmällisemmin. Suomen ratahallintokeskuksen helppari ei jaksa kuunnella saksalaisen korkeampia desibelejä niin kauaa kuin suomalaisten. Kun huutoa tulee niin alkaa tapahtua. Korpisoturin mentaliteetti, näin ainakin intin aikaan opetettiin kirjasta. Mutta se huuto pitää muistaa aina perustella, pelkkä karjuminen harvoin riittää. Kannettu vesi jne.."

Kas Kallesta kun ei tiedä. On sellanen hieman tuumailija aina ollut!