Tietoyhteiskunta on termi, jota käytetään useassa eri yhteydessä. Se näyttäytyy usein hyvin teknisessä valossa: ideaalina siitä, että ihmisillä olisi tarvittaessa rajattoman tarkkaa tietoa käytössä mistä tahansa asiasta. Samaiseen ilmiöön kuitenkin liittyy todellisuudessa varsin tiiviisti joukko kiinnostavia yhteiskunnallisia, oikeudellisia ja sosiologisia kysymyksiä.

Tietoa tuotetaan edelleen perinteisin menetelmin, vaikka sen muoto on lopulta digitaalinen. Eli toisinsanoen meistä, kulttuuristamme, toimintatavoistamme ja prosesseistamme tiedon tuotto lähtee liikkeelle. Tietotekniikka vain muuttaa erilaiset tiedon palaset digitaalisiksi (eli biteiksi), ja tallentaa tai jakelee halutulla tavalla.

Perustuslain ja muiden lakien perusteella meillä on tietyt oikeudet mm. vapauteen, koskemattomuuteen, tiedonsaantiin, ja moniin muihin demokratiaan kiinteästi liitettyihin asioihin. Toisaalta nuo vapaudet ja oikeudet tuovat myös luonnollisesti velvoitteet: jotta meillä voisi olla vapaus ja koskemattomuus, emme saa esimerkiksi riistää toiselta henkeä.

Hengen riistoa on lain mukaan monenlaista, vaikka lopputulos kliinisesti olisikin sama. Tuomion pituuteen ja laatuun vaikuttavat mm. se, katsotaanko teon olleen pikaistuksissa tehty, vai onko se viileän harkinnan tulos. Toista kutsutaan kuolemantuottamukseksi t. tapoksi, jälkimmäistä murhaksi.

Tietyissä erikoistilanteissa kuitenkin ihmisoikeuksien konflikti on ilmeinen. Esimerkiksi murhasta tuomittu ihminen “istuu” tietyn ajan vankilassa, jonka jälkeen hänet yleensä päästetään ehdonalaiseen, jonka jälkeen myös yleensä vapauteen. Vapauttamisen kynnyksellä tekijän vaarallisuus arvioidaan. Idea on se, että haluamme antaa rikoksensa sovittaneelle uuden mahdollisuuden ja uuden alun. Tämän nurjana puolena on se, että osa tuomionsa sovittaneista uusii rikoksen pian.

Mitä jos tuo murhaaja uusii tekonsa? Siis tappaa jälleen ihmisen, ottaa toiselta pois vapauden, elämän, ja kaikki tulevat mahdollisuudet? Tästä tietenkin tuomitaan: hän joutuu uudelleen sovittamaan vankeusrangaistusta.

Jollain tapaa oikeusjärjestelmään pitäisi käytännön (vankeinhoidon) tasolla tuoda myös toteutus todellisesta oppimisesta. Eli, sovitushan (ajanvietto vankilassa tai yhdyskuntapalvelussa) ei poista useinkaan murhaajan vaarallisuutta. Kyky ja taipumus on edelleen – usein vankila jopa kyynistää tai suistaa uusiin ongelmiin, koska normaalin elämän aloittaminen tuomion jälkeen on vaikeaa.

Kysyisin: kumpi on demokratiaa?

a) se, että valtiovalta päättää, mistä joukosta seuraavat uhrit poimitaan tuossa psykiatrisessa lotossa

b) se, että jokainen meistä saa tekniset valmiudet välttää murhaajan kohtaamisen, jos näin katsoo parhaaksi

Toisinsanoen kun se nykyaikana on mahdollista, miksei ihmisillä ole reaaliaikaista tietoa pahimpien väkivaltarikollisten liikkeistä (näkymä kartalla / varoitus, kun lähestyy)? Teknisesti valvonta on mahdollista. Se on jopa halpaa. Yhdysvalloissa vaaralliseksi katsotuille ehdonalaisvangeille kiinnitetään tyypillisesti nilkkaan lähetin, jota ei voi poistaa ilman hälytystä. Lähetin näyttää jatkuvasti halutuille tahoille, missä vanki liikkuu – halutulla tarkkuudella, aina noin muutaman metrin tarkkuudesta (mutta sitä voidaan “sumentaa” yleisemmälle tasolle). Esimerkiksi mallista OFT-210 on kuva täällä.

Yhtenä aamuna, 2. elokuuta 2011, hätkähdin lukiessani Ilta-Sanomien verkkosivun uutista: paloittelusurmaaja on vapaalla jalalla. Artikkeli kertoi, että vuonna 1998 raa’asta murhasta tuomittu, ja sen jälkeen vielä toisesta henkirikoksesta istuva vanki ei ollut palannut takaisin vankilaan. Ei tuo itsessään sinänsä vielä yllättänyt niinkään paljoa, kuin se, että pako oli tapahtunut jo 12 päivää sitten. Artikkelissa haastatellun poliisin mukaan:

‘Ei ole mitään erityisiä joukkoja, jotka etsisivät karkuria, vaan jos hänet tavataan ratsioissa tai muissa  vastaavissa tilanteissa, hänet otetaan kiinni. Toistaiseksi hänen olinpaikastaan ei ole mitään tietoa‘  

Siis: paloittelusurmaan, jota kuvattiin Suomen rikoshistorian yhdeksi julmimmista (ja sen jälkeen vielä toiseen surmaan) syyllistynyt henkilö, joka ei taatusti voi olla kovin vakaa persoonaltaan, on hakoteillä – ja poliisi ei ole tehnyt mitään elettä yleisön tiedottamiseksi 12 päivään? Eikä mitään tietoa olinpaikasta? Kannattaisiko sitä tietoa jakaa välittömästi, eikä pihdata…

Laitoin välittömästi uutisen linkin niin moneen paikkaan kuin suinkin, ja painoin kasvot hyvin mieleeni.

Tuntuu peräti omituiselta, miksi yleisö jätetään oman onnensa nojaan, eikä tällaisista tapauksista tiedoteta selkeästi. Katselin poliisin kotisivut Ilta-Sanomien uutisen jälkeen, enkä nähnyt merkkiäkään vankikarkurin tapahtumista. Sivut olivat asiallisen ‘business as usual’ – kuten minä tahansa muuna päivänä. Siis: oleellinen tieto hukkuu massaan. Lompakkovarkaasta juttua, yksi muistisairas kadoksissa, sitten oli juttua käsilaukun napanneesta mopoilijasta — ja useampia “Alueen xxx päivittäistiedote”. Otsikot eivät kerro paljoa. Mikään ei ainakaan tuonut selkeästi esille vaarallista karkuria. Sana ‘murhaaja’ ei esiintynyt sivuilla. Sivuilta löytyi 88 linkkiä (joka on tuhottoman paljon ja usein sekavoittaa tiedonhakua – noin 10-15 linkkiä on usein tehokkaampi).

Onko siis yksin iltapäivälehdistön vastuulla vaarallisten rikollisten karkailuista tiedotus? Eikö oikeasti tällaiseen, vaikkakin todennäköiseltä vaikutukseltaan pieneen, mutta tuiki tärkeään ja raskaaseen asiaan olisi jotain parempaa keinoa? Voisiko poliisi perustaa pääsivulleen vaarallisten, vapaalla olevien rikollisten etsintäkuulutus -osan?

Uskon että olisi kaikkien etu, että vankikarkuri saadaan kiinni – myös karkurin itsensä etu. Vankilassa harvemmin rikoksia tehdään, mutta ennenaikaisella vapaalla voi adrenaalin ryöpsähdellessä tulla kaikenlaista mieleen.

Kuka olisi vastuussa jos jotain tapahtuisi? Siis jos nyt tässä tapauksessa kahdesti murhannut päättäisi tehdä sen kolmannen kerran. Aina voidaan lätkäistä lisää vankeutta, mutta jos tosiasiallisesti istuminen on tällaista – että tehdään avopuolella puistotöitä, ja tullaan takaisin jos tullaan – niin mitä virkaa rangaistuksella oikeasti on?

Mielestäni vakavia henkirikoksia tehneet pitäisi eristää yhteiskunnasta pysyvästi, ja poikkeuksetta. Murha ei ole vahinko – se on päänsisäinen asenne, joka ei muutu. Vanki voi aina ympäripuhua psykiatrit vaarallisuusarvioinnin hetken tullessa, mutta faktat taustalla eivät muutu. Nykyään jostain kumman syystä vankeinhoidon ja säätämiemme lakien sanoma on, että annetaan murhaajalle mahdollisuus – uusia tekonsa, niin kauan kuin hän itse on elossa – uhreista viis.