Tietyt asiat muuttuvat oikeasti aika hitaasti. Vaikka elämme tietyllä tapaa teknologisesti pitkälle kehittyneessä yhteiskunnassa, on mielenkiintoista palata juurille, ja tarkastella perusasioita. Käydään mobiilimaailman historia nopeasti läpi. Päästään rautakaudesta lasijakson kautta uusien tuntemattomien äärelle.

SIM-kortti pikafaktat

• sanoista “Subscriber identity module”
• se pikkuinen “siru” joka laitetaan kännykkään sisälle, kun otetaan kännykkä käyttöön ensimmäistä kertaa
• SIM-kortti teknisesti tunnistaa mobiiliverkkoon tilaajansa (eli kännykkäliittymän omistajan) identiteetin
• ensimmäiset SIM-kortit luotiin 1980-luvun lopulla
• SIM kaupallistettiin osana matkapuhelinteknologiaa 1990-luvulla
• Suomessa Radiolinja -niminen operaattori
• SIMmejä käytetään sekä prepaid-liittymissä että kuukausimaksullisissa vakio

Pala elektroniikkaa, joka on kuin paita ja peppu kännykälle. SIM-kortti on kenties konkreettisesti näkyvin osa meidän digitaalista identiteettiämme. Kortti on muuttanut hieman muotoaan ajan saatossa. Sen ydinalue on edelleen aivan sama, mutta ympärillä olevaa hyödytöntä muovia on leikattu pois. On saatu 3 erilaista SIM-kortin kokoa.

• Ovatko perusongelmat ratkenneet, vai joudutaanko niitä vain muuttamaan muodosta toiseen, ja kiertämään, kun varsinaisesti “täydellistä” ratkaisua ei tunnu löytyvän?
• Jos lisäämme kerroksia digitaaliseen “täytemaahan”, miten se vaikuttaa tuotteen ominaisuuksiin ja hintaan?
• Säästetäänkö koodin (modulien) kierrätyksellä työaikapohjaisissa kustannuksissa, siten kuin erityisesti tietoteknologian unelmana / tarkoituksena on ollut?

Tekniikka on aina kokonaisuus. Tuotesuunnittelun tärkeimpiä kulmakiviä esimerkiksi kännyköissä on ymmärtää se, missä tilanteessa oikeasti puhelinta käytetään. Puhelin ei koskaan ole yksin, toisinsanoen kokemuksen laatu riippuu myös esimerkiksi tukiasemien ja teleoperaattorien luomasta ympäristöstä.

Mennään ajassa taaksepäin. Otetaan esimerkiksi Kontakti. Ammoisina aikoina GSM-puhelimissa niiden eräs suurimmista innovaatioista oli – kyllä, digitaalinen henkilökohtainen puhelinluettelo. Siis jokainen puhelimen omistaja pystyi tallentamaan kätevästi puhelimeen tuttaviensa ja palvelujen puhelinnumerot:

Jukka 0400635966

Iskä 0400123987

Äiti 0400567812

Kaveri 0400999112

Pizzeria 091234888

Kaikki oli hyvin, kunnes tuli ensimmäinen raja vastaan: muisti loppui! Jep. Kuulit oikein. Useissa puhelinmalleissa oli silloin käsittämättömän vähän pysyvää, haihtumatonta muistia eli tallennustilaa. Puhelimissa oli esimerkiksi tilaa vain noin 100 kontaktitiedolle. Ja nyt tulee iso salaisuus: tuo muisti ei ollut puhelimen, vaan SIM-kortin rajoite!

Miksi yhteystieto tallennettiin SIM-kortille, eikä puhelimeen?

Tallentamalla kontaktitiedot SIM-kortille, varmistettiin että vaikka vaihtaisit puhelinta, tietosi olisi automaattisesti myös uudessa puhelimessa – ja mikä tärkeintä, poissa vanhasta – mikäli vanha puhelin meni uudelle omistajalle. Kätevää!

(Tiedätkös mitä? Ei aivan pidä paikkansa. Usein puhelimessa oli mahdollisuus käytettävyyden lisäämiseksi, eli mukavuussyistä, kopioida kontaktit puhelimenkin muistiin – ja tietysti näin tuli ensimmäinen tietoturvaongelma GSM-puhelimeen! Jos ei muistanut itse pyyhkiä kontakteja pois puhelimesta sitä myytäessä tai hävittäessä, kontaktisi jäivät seuraavalle käyttäjälle… Sama asia tekstiviestien kanssa)

Usean kuluttajalaitteen ongelma

Kännyköiden lisäksi alkoi ilmestyä myös PDA-laitteita. Ne olivat pieniä taskutietokoneita. PDA-laitteista usein puuttui tosin eräs keskeisimpiä GSM-puhelinten ominaisuuksia, nimittäin juuri tuo mobiiliverkon tuki. Eli käytännössä PDA:lla pystyi käsittelemään ja tallentamaan isohkoja tietomääriä, muttei siirtämään niitä “livenä” Internetin yli, ja ei myöskään pystynyt useinkaan tekemään lainkaan normaaleja digitaalisia puheluita.

Myöhemmin syntyvä tuntemamme älypuhelin oli oikeastaan kännykkä + PDA yksissä kuorissa = yksi laite. Ja tämä oli hyvä asia!

Käytettävyys + design = tae menestyksestä?

Laitteet älykkyys ja hyödyllisyys riippuu lopulta oikeastaan siitä, miten hyvin laitteen suunnittelu- ja toteutustiimi on osannut asettua kuluttajan sukkiin, ja nähdä ennalta erilaisten tilanteiden esiintymisen. Hyvässä ratkaisussa myös huomioidaan tuntemattoman ennakoimisen vaikeus jättämällä sovelluskehittäjille avoimet ovet tehdä parannuksia.

Älylaitteiden kehittely on jatkuvasti myös äärirajoilla elämistä. On arvioitava ja ennakoitava tulevaa. Myös tarpeita, joita ei vielä ole. Steve Jobs sanoi, hieman Fordia mukaellen, että jos käyttäjiltä olisi kysytty liikaa ennen Applen iPhonen markkinoilletuloa, sitä tuskin olisi syntynyt nykyisenlaisena. iPhone löi ällikällä teknologiamaailman spektaattorit. Se oli eräänlainen unelmien ruumiillistuma, paljon maailmalla liikkuneita ideoita konkretisoituneena oikeassa ja erittäin hyvin yhteen toimivassa paketissa.

Design kaipaa siis ymmärrystä antropologiasta, meidän ihmisten tavoista tehdä ja tavoista käsittää asioita. Laitteen käyttäjä on kuin se kuuluisa asiakas, joka valittaa sopassa olevasta kärpäsestä; vaikka kyseessä on pippuri, asiakas on aina oikeassa. Paitsi teknologian kohdalla on myös eräs valitettavan kavala ansa: asiakas ei usein jaksa valittaa ongelmista. Koska tarjoamaa eli kilpailijoita yleensä aina on saatavilla, tyytymätön asiakas voi äänestää jaloillaan ja valita kilpailijan.

Mobiilimaailmassa käytiin kiivasta “rautajaksona” tunnettua kehityskautta. Sitten tuli iPhone I. Vuosi oli 2007. Jobs leikitteli yleisönsä kanssa ajatuksella, että Apple julkaisisikin tällä kertaa kolme erillistä laitetta. Tämä oli näpäytys kilpailijoiden ajattelulle. Ei – laitetaan kaikki yhteen. Tehdään paras laite maailmassa. Nyt loppui insinöörisäätäminen!

Olisiko iPhone sitten aloittanut lasijakson? Puhelimesta otettiin pois kaikki ylimääräinen, ainoastaan iso, kaunis ja kirkas ruutu jäi jäljelle – kaikki oli kosketusnäyttöä.

Kuluttajia kutkuttavia oikeita sovellusalueita oli vaikea löytää ennen lasijaksoa. Toki oli merkittävää, että ihmiset kykenivät keskustelemaan mistä vain ja milloin vain. Ja lähettämään tekstiviestin. Silti, edessä oli vielä paljon nähtävää!

Ennen lasijaksoa teknologian kehityksessä oli kyse propellipäiden teknologiafetisismeistä, jotka puettiin muotoon joiden toivottiin myös houkuttelevan suurempaa yleisöä. Mobiliiteknologian ympärillä oli valtavasti kuhinaa.

Kehityksessä tapahtui vaihe, jossa käyttöjärjestelmät vakiintuivat ja löysivät oman “riittävän” kehitystasonsa. Perustavanlaatuiset ongelmat eivät enää olleet tukkeena todellisten sovellusten syntymiselle. Muistia (RAM) alkoi riittää, oli nopeita mobiiliverkkoja tiedonsiirrolle, ja tukiasemapeitto kasvoi. Silti kustannukset pystyttiin pitämään kurissa. Massatuotannossa pystyttiin tuottamaan laitteita, joiden hintalappu olisi vain muutama vuosi aiemmin ollut helposti 10-kertainen.

Kolmannen osapuolen sovelluksia oli helppo tuottaa markkinoille. Ainakin toistaiseksi operaattorien rooli sovelluskaupassa on minimaalinen. Eräs skenario oli, että teleoperaattorit tulisivat saamaan huomattavasti suuremman jalansijan appien markkinoista. Teleoperaattorit nimittäin ennakoivat kiristyvän kilpailun alueella, jossa pelkästään myydään GSM-verkkoa, SIMmejä ja mobiilia bittiputkea 4G-verkossa.