Tarvitsemmeko kansallista – suomalaista versiota – tietoyhteiskunnasta, vai voimmeko rakentaa tarvittavan alustan käyttäen kaupallisia, monikansallisia digitaalisia palveluita joiden olinpaikka, taustateknologia, tarkoitusperä ja historia ei välttämättä ole suoranaisesti käsissämme?

Olen pragmatisti, ja uskon erittäin voimakkaasti teknologian kykyyn ratkaista tiettyjä arkipäivän ongelmia. Näin ja koin omin silmin kotitietokonevallankumouksen Suomessa, eli tavallaan “tietoyhteiskunnan synnyn” hetket [podcast, englanniksi]. Mutta teknologia ei todennäköisesti kykene ratkaisemaan sitä, että me olemme inhimillisiä – ja politiikka jos mikä on keskeisintä inhimillisyyttä.

Politiikka vaikuttaa tietotekniikan ulottuvuuteen ja saatavuuteen: hinnoittelut, teknologialisensointi, vientikiellot ja muut vastaavat voivat nopeuttaa tai hidastaa teknologian läpilyöntiä. Teknologia on luonteeltaan aika poikkitieteistä, ihan esimerkkinä tietokoneen ja ohjelmistojen valmistamiseen tarvitaan mm.

• sähköoppia
• elektronisten laitteiden valmistusmekaniikkaa
• fysiikkaa
• matematiikkaa
• kemiaa

Korkea teknologia on monipuolinen renki. Joskus high-tech luetaan jopa “ammukseksi”, digitaalisen sodankäynnin välineeksi. Arthur C. Clarke totesi, että mikä tahansa riittävän korkealle kehittynyt teknologia vaikuttaa magialta toisen sivilisaation silmissä.

Miten tärkeää siis oikeastaan olisi saada digimaailman peruspalvelut pysyvästi ja suomalaisella alustalla, kauniilla ja puhtaalla kotimaisella kirjoitettuna?

Miten järkevää tuollainen fenno-IT olisi?

Tehdään pieni katsaus muutamaan ydinkäsitteeseen.

Mikä on “digitaalinen minä”?

Digitaalinen minämme on itse asiassa aika kimurantti juttu: meidän identiteettimme määritellään erilaisten (usein englanninkielisten ja ulkomaisessa omistuksessa olevien) palvelujen kautta.

Suomessa kansalaisen digitaalinen identiteetti on rakentunut aika hitaasti. Valtio ei ole ottanut kovin selkeää / muutospainetta luovaa otetta, ainakaan aikaisessa (2000-luvun alun ensimmäinen vuosikymmen) vaiheessa.

Teknologisen adaptaation (uuden tekniikan hyödyntämisen) kuvaajana on usein käytetty ns. S-käyrää. Alkuvaiheessa uuden tekniikan ympärillä tapahtuu ainakin näennäisen paljon kehitystyötä, mutta tämän vaiheen ongelma (loppukäyttäjän, organisaation) kannalta on se, että mikäli ei ole valmis riskeeraamaan, joutuu odottamaan “voittajahevosen” nousemista. Organisaatiot (varsinkaan julkiset) harvoin haluavat ottaa tietoisesti riskiä, heittäytymällä tuntemattomille vesille. Kyseessä on siis muna-kana -ongelma.

Onko digitaalista, tarkkaa “ydinidentiteettiä” olemassa?

Jokaisella Suomen kansalaisella on syntymässä annettu henkilötunnus (HETU). Se on yksilöllinen tunniste. Tietojärjestelmissä henkilötunnus on helppo esittää merkkijonona, eli se muodostuu kirjaimista, numeroista ja muutamista sallituista välimerkeistä kuten ‘-‘.

Henkilötunnusta voidaan käyttää pääavaimena (primary key) sellaisissa tietokokoelmissa, joissa luonnollinen henkilö pitää kyetä yksilöimään yksiselitteisesti.

Identiteetti näyttäytyy epäsymmetrisenä

Jotta tarkastelumme olisi kattava, on myös erotettava tiedon eri käyttäjäosapuolet: digitaali-identiteettimme ei ole täysin symmetrinen tällä hetkellä (2019). Kun ajattelen itseäni esimerkkinä:

minä, Jukka, olen muutamassa eri paikassa olemassa; Gmail-sähköpostiosoitteeni on eräs pysyvimpiä identiteettini osasia. Sähköpostiosoite kun nyt pysyy sellaisenaan ainakin niin kauan kuin Google (yritys) on toiminnassa. Toinen paikka, missä olen olemassa, on tämä Jukkasoft-blogini.

Toisaalta sekä sähköpostiosoitteeni että blogini ovat vain epäsuoria ja heikkoja identiteettini ilmentymiä. Periaatteessa sähköpostiviesti, joka näennäisesti (väitetysti) tulisikin juuri minun Gmail-osoitteestani, ei ole tarkkaan vahva henkilötunniste: sähköpostiviestejä voidaan väärentää, jopa suhteellisen helposti. Eri asia käytännössä on se, miten sähköpostin vastaanottaja (de facto) suhtautuu viestiin.

Minusta on “toisella puolen”, eli kunnilla / valtiolla oma versionsa. Kaikkeen siihen dataan en välttämättä vielä pääse käsiksi kansalaisena. GDPR-uudistus joka on astunut voimaan vuonna 2018, tosin on saattanut muuttaa jonkin verran tätä epäsymmetriaa (YLE: uutinen GDPR:n vaikutuksista Suomessa kansalaiselle).

Internet, reititys, data ja serverit

Nykyisellään “kierrätämme” digitaalisen identiteettimme kun olemme päivittäin tekemisissä tietoverkkojen kautta sekä yksilöiden että yritysten ja viranomaisten kanssa. Tuo datan kierrätys (tiedon reititys) herättää hieman kysymyksiä. Ensinnäkin tuntuu siltä, että meillä suomalaisilla ei varsinaisesti ole oikein pysyvää digitaalista identiteettiä. Asia ei välttämättä sinänsä ole “hyvä” tai “paha”, vaan se on vain eräänlainen näkökulma ja asiainlaita.

Olen itse huolissani ehkäpä kahdesta asiasta, jotka ovat hyvin liki toisiansa:

• miten angloamerikkalainen IT vaikuttaa palveluiden käytettävyyteen ja ymmärrettävyyteen?
• toteutuuko tietoyhteiskunta Suomessa, demokraattisella ja ihmiset tasapuolisesti tavoittavalla tavalla?

Entäs sitten? Onko sinivalkoisen digitaalisuuden puutteella merkitystä?

Onko sillä väliä, että itse asiassa iso osa demokratiastamme lepää paljolti maailman suosituimmat sosiaalisen median saitin Facebookin ja amerikkalaisen sähköpostitilin päällä? Yhteiskuntamme on voimakkaasti digitoitu jo, mutta siitä syystä, että sosiaalisen median yritykset hyötyvät tästä.

Kierrätämme arkipäivän kuulumiset ja vähän isommatkin asiat tuolta Atlantin kautta. Muutamat suuret firmat tietävät meistä rutosti enemmän kuin yksikään viranomainen Suomessa. Ja tässä tulenkin liberalistiseen argumenttiin: näinhän on hyvä!

Onko sillä siis väliä, että esimerkiksi hyvin harva blogipalvelu pystyy tukemaan suomen kieltä, kun editorissa on oikolukutarkistus? Olemme aina viimeisimpien listalla, jos tulee priorisointitarpeita kun erilaisia kieliä aletaan tukea tekniikka-alustoilla. Tokihan me sen kestämme. Ei identiteettiimme tai ainakaan psyykemme voi olla niin voimakkaasti kieleen sidoksissa, että kärsisimme rajusti tästä ilmeisestä kotimaisen tuen puutteesta.

Kurkistetaanpa realiteetteihin:

• Onko tilanne todellisuudessa niin, että väitteille on perusteet?
• Onko suomalainen IT-infra ja suomalaiset järjestelmät täysin olemattomia maailman mittakaavassa – tai, sanotaanko, meidän suomalaisten mittakaavassa.
• Mitä Suomessa vielä valmistetaan?
• Olisiko kotimaisuuden astetta syytä lisätä jostain syystä?

Koska olen itse vain pieni ratas tässä mekanismissa, ammatiltani ohjelmoija, halusin kysyä kokeneemmilta ja nimenomaan näistä asioista paremmin tietäviltä.

Palaan syksyllä 2. osan kanssa, toisen osan kanssa, jossa selvitän toivon mukaan ainakin osaan ylläolevista kysymyksistä vastauksia.

Sarjassa tutkitaan, miten tietoyhteiskunta rakentuu; millaisia poliittisia ja teknisiä ulottuvuuksia todellisuudessa kulissien takana on.