Isto ja avain (novelli)

Spread the love
10Reading Time: 4 minutes

Oli kaunis kesäaamu. Metsätie ei pölissyt, linnut
lentelivät pitkin vedoin, leijailivat pitkiä matkoja.

Luonto oli niin kaunis.

Isto piti kädessään perinteistä koivuista sienikoria.

Hän poikkesi tieltä metsään, ja käyskenteli hieman kyyryssä,
väistellen havujen piikikkäitä kämmeniä. Siellä täällä
näkyi hämäkinhäkinseittiä.

Tuoksut kertoivat omaa täysin jäljittelemätöntä
tarinaansa, osaa luonnon omasta näytelmästä.

Vesi liplatteli purossa. Oli niin hiljaista! Niin hiljaista, mutta
silti luonto oli täynnä elämää ja merkkejä, kulkijan
tulkittavaksi.

Sienestystä, marjastusta – kumpikin käy,
hän tuumasi. Ei ollut aikatauluja, ei huolia.

Mies oli 55-vuotias, ja ollut jo hyvän aikaa eläkkeellä.
Hänen selkänsä ei ollut kestänyt raskasta fyysistä työtä, ja
Isto oli saanut työkyvyttömyyseläkkeen vuonna 2001.

Isku oli alkuun tuntunut kovalta, mutta hiljalleen hän oli hyväksynyt
vääjäämättömän. Vain ajoittain hän vaipui hetkeksi
miettimään “menetettyä elämää”, mutta pian oli
jo taas tässä hetkessä.

Alkusyksyn suomalaisessa metsässä, jota kauniimpaa asiaa
hän ei äkkiseltään keksinyt.

Isto oli luopunut pinttyneestä tavasta ajatella:
enää hänen päivänsä eivät koostuneet pakollisista
“maaleista”, vaan hän otti ilon irti sieltä mistä
ikinä sattui saamaankaan. Vaikka oli lähtenyt
marjastamaan, ei se pilannut hänen päiväänsä,
vaikkei yhden yhtäkään mätästä olisi löytynyt.

Isto ihasteli metsää; jylhää rinnettä; kalliota.
Luonto sai hänessä aikaiseksi jotain tyyntä ja
ajatonta. Hän katseli erästä kallioista seinämää.
Isto kosketteli sormellaan seinämän pintaa.

Kallion pinta oli kovasti rapautunutta. Sormen
sivellessä kalliota, kuului pientä rapinaa, kun
irronneet palaset rapisivat maahan, kuivuneiden
lehtien ja aluskasvillisuuden päälle.

Isompi palanen tipahti rapsahtaen kallion viereen maahan.

Sen jälkeen kuului ääni, joka oli yllätys: metallin kilahdus. Isto käänsi katseensa alas, ja huomasi jonkin välkkeen maassa, hänen käännellessä päätään.

Hän meni kyykkyyn, ja katsoi tarkemmin. Sehän oli avain.

Mistä moinen oli mahtanut kallionseinämään joutua?

Isto katsahti ensin ylös. Vaistomaisesti hän ajatteli,
että avain olisi tippunut muualta kuin kalliosta. Sitten
hän torjui ajatuksen aivan hassuna.

Isto otti avaimen, nosti sen parempaan valoon, ja
tarkasteli sitä huolellisesti. Hänen mielessään
ei juuri liikkunut mitään mikä olisi selittänyt
löydöksen.

Avaimen löytyminen tuo aina mieleen toisen
ihmisen. Jokuhan on välttämättä tuon avaimen
tänne laittanut – ei se nyt itsestään ole voinut
joutua tällaiseen paikkaan!

Ensimmäisen kerran koko aamuna hänelle tuli tunne,
että joku olisi kenties saattanut nähdä avaimen
löytymisen. Isto vilkaisi vaistomaisesti olkansa
yli, molempiin suuntiin; oli hiljaista, ei ketään
näkyvissä. Ei ketään eikä mitään. Vain luonto. Aurinko.
Hiekkatie. Metsää. Sininen, osittain poutapilvinen
taivas. Hän oli varmasti yksin.

Isto oli jättänyt sienikorin maahan. Hänen kaikki
ajatuksensa alkoivat liikkua avaimen mysteerin
liepeillä. Hän päätti laittaa avaimen lopulta
verkkarinsa taskuun, otti sienikorin, ja asteli reippaasti
takaisin parkkipaikalla odottavaan autoonsa. Hänellä
oli autossa älypuhelin, jossa oli kamera. Hän jätti
korin autoon, ja tuli vielä kuvaamaan kallion kohdan.
Hän otti muutamia kuvia alueelta, ja palasi autolla
kotiinsa.

Isto oli jollain tapaa täysin lukkiutunut avaimen
tarinan etsimiseen. Hän halusi saada vastauksen. Miten
tällaista voisi alkaa selvitellä?

Hän lämmitti saunan, otti saunaoluen, katseli iltauutiset
ja viihdettä, ja nukahti. Tältä päivältä ajatukset
alkoivat kiertää kehää, sen hän tiesi.

Seuraavana päivänä hänen mieleensä juolahti:
mitä jos avain kävisi itse asiassa johonkin lähellä
olevaan säilöön? Olisiko joku voinut piilottaa avaimen,
kenties… paniikissa?

Olisiko metsäiseen maastoon voitu kätkeä jotain?

Ei. Nyt hän oli hakoteillä. Liian vilkkaan
mielikuvituksen tuotetta. Hän oli katsonut illalla
mielirikossarjaansa, joka sai aina hänen mielikuvituksensa
poikkeuksellisen aktiiviseksi.

Vai olisiko kuitenkaan kyse mielikuvituksesta? Mistä
hän tietäisi eron intuition ja kuvitellun välillä?
Rikossarjassa oli ollut selvännäkijöitä parikin kertaa.
Poliisi käytti niitä tilanteissa, joissa muita johtolankoja
ei yksinkertaisesti ollut.

Isto tunsi ensimmäisen kerran pitkään, pitkään aikaan
samalla hetkellä sekä pelkoa, jännitystä että stressiä.
Stressiä hän tunsi siksi, että olisi halunnut palauttaa
avaimen, mikäli se oli tärkeä, ja jonkun toisen oma.

Pelkoa hän tunsi jostain selittämättömästä syystä.

Jännitys tuli ajatuksesta, että avain saattaisi muuttaa
hänen elämänsä.

Isto alkoi palata lähes päivittäin avainkallion
luokse. Hän haravoi aluetta, potkiskeli maata, ja
tarkasteli erilaisia paikkoja, joissa ajatteli jonkinlaisen
säilön voivan olla.

Parin viikon etsimisen jälkeen hän ei ollut löytänyt mitään
merkittävää. Muutamia rikkinäisiä retkeilytarvikkeen
osasia lukuunottamatta hän oli vetänyt vesiperän.

Hän keksi ostaa koettimen, jolla pystyi haravoimaan
aluetta paremmin. Hän pisti tuon lievästi taipuisan
kätevän lasikuituisen työkalunsa maaperään, ja koputteli saadakseen
selville oliko vastassa kallioperä, kenties isompi kivi,
tai jotain, joka antaisi hieman periksi. Hän kuvitteli
mielessään metallista laatikkoa.

Työkalulle pistely alkoi kuitenkin puuduttamaan ja
Isto oli edelleen vailla varsinaista johtolankaa.

Hän osti metallinpaljastimen.

Metallinpaljastin oli pieni investointi, ja sitä paitsi
se oli pitkään ollut hänen mielessään. Isto oli monesti
nähnyt harrastelijoita rannalla tutkimassa ja etsimässä
historiallisia kolikoita ja muita aarteita.

Metallinpaljastin oli varsin kätevä, ja se toimi paristoilla
riittävän pitkään. Hän haravoi järjestelmällisesti kallion
läheisen alueen seuraavan viikon aikana.

“Pii-iii! Pii-iii!” laite antoi piippauksen. Istoa
jännitti. Hän pysähtyi välittömästi, ja liikutteli
hieman edestakaisin metallinpaljastimen sensoriosaa maan
läheiyydessä. Tarkka kohta löytyi.

“Perkeles!” hän sähähti. Isto huomasi, että eihän hänellä
ollut mitään, millä kaivaa.

Takaisin autolle, rautakauppaan. Tuntia myöhemmin
hän oli paikan päällä lapio kädessään.

Lapio upposi maahan. Isto lapioi innoissaan. Multainen
maa lensi, muodosti pienen kasan kaivannon viereen.

Kolahdus!

Isto jähmettyi paikoilleen. Hän odotti hetken, rauhoittui,
ja hengitti syvään. Sitten heitti lapion syrjään, ja kaivoi
käsillään vimmatusti. Kova esine alkoi hahmottua. Pinta oli
naarmuuntunut, ja hieman ruosteinen. Metallinen laatikko!

Hän ei voinut enää odotella. Hän kaivoi käsillään
vimmatusti laatikon ympäriltä loputkin maat, ja nosti
laatikon syliinsä heti kun sai sen irti maan ikeestä…

Isto lyyhistyi. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua kuului valtava pamaus, joka kaikui ja kajahteli. Luonto hiljeni täysin. Oli karmivan hiljaista. Hän katseli laatikkoa. Hikeä puski, ja hiki kirvelsi hänen silmiään. Istolla ei ollut mitään ymmärrystä, mitä oli tapahtunut.

Hän makasi maassa, kyljellään, katsoen laatikkoa. Hänen niskansa oli kihelmöivä, osaksi tunnoton, eikä hän kyennyt liikuttamaan itseään lainkaan. Kuului askelten ääntä. Kädet nostivat laatikon pois. Isto ei nähnyt henkilöstä muuta. Joku oli seurannut häntä ilmeisesti pitkään. Askeleet kuuluivat jälleen, nyt poispäin. Hänen silmissään pimeni.

Facebook Comments

Published by jukkasoft

Hi! A bit updated description. Code enthusiasta, technology optimist, but also a realist. In my blog I wrote 80% of technology related articles, mostly in English and Finnish. I like to envision and ponder about things, how life could be, what we are doing wrong today, and so on. "Invented" a facebook -like system in 2000, as a short product pamphlet. Haven't yet realized the 20+ ideas that might have become big things. Maybe learning this skill one of these days!

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: