Juhani katseli Eeron muistion merkintää:

”Hlöstö 3, LV yli 1 Mmk (arv. 1990)” ja seuraavalle päivälle merkittyä:

Etsi virt. mek asiantunt.!!

Päivyrin lehti oli vuodelta 1989.

Juhani vetäisi teippikoneella pahvisen boksin kiinni laidoiltaan, tarkkaan, vakaasti. Noin. Siinä: Eeron kaikki henkilökohtaiset muistiot ja tavarat oli pakattu. Ei kovinkaan paljoa loppujen lopuksi. Ottaen huomioon, kuinka boheemina Eeroa yleisesti oli pidetty, hyvin vähän tav araa.

Juhani veti vielä tuplateippaukset ja havahtui teippikoneen meluun, joka oli aikamoinen. Kun pingotettu, leveä teippi irtosi kelastaan aina sykäyksittäin, melu muistutti styroksin sahaamista justeerilla. Paitsi että tämä melu riipaisi vieläkin enemmän.

”Eikö ne perkele tällaista ole saanut koskaan tehtyä kunnolla?!”, Juhani mietti. Häntä sapetti. Toisaalta; pieniä huolia. Hyvin pieniä.

Suurempi huoli oli miettiä, minne Eeron jäämistöt oikeastaan pitäisi antaa. Juhani antoi itselleen aikaa. Nyt ei ollut kiire. Vaikka oli tuntenut kaverinsa vuosikymmeniä, hän ei juurikaan tuntenut Eeron perhesuhteista mitään.

”Osakeyhtiö 1 – 4” – paksu, tummalla ja hillityllä vihreillä kansilla päällystetty nide seisoi pöydänreunalla.

Juhani katseli vieressä olevaa pahvista laatikkoa, ja mietti, kuinka ihmisestä jää hassuja asioita jäljelle.

Muistoja, paljon, jotka tulvahtavat.

Sitten katoavat.

Ja uusia tulee, aina vain uusia.

Sitten tulee tyhjyyden hetki,

pieni stoppi.

Haikeus.