Aamusuihkun, aamukahvin ja työmatkan lisäksi tämä hetki on maagista ajatusdynamiittia. Teet jotain periaatteessa tylsää, toistuvaa, mutta sellaista jossa kuitenkin täytyy olla läsnä ajatuksella. Pyykki on oma fiksaationi, mutta siitä ehkä myöhemmin (oma avaimet käteen clothes-as-a-service pesulapalvelukonsepti!)

Digityön järjestelmä on mielenkiintoinen konsepti. Pinnistelen paraikaa aivonystyröitäni kun mietin, mitä me teemme tietotyössä.

Olen tehnyt kymmenisen vuotta koodausta ja muuta IT-sälää. En silti ihan tarkkaan osaa määritellä, mitä se oikeasti on.

IT-alalla ja erityisesti ohjelmistojen luomisessa on monia myyttejä.

• Solow’n tuottavuusparadoksi
• myyttinen miestyökuukausi (Mythical Man-Month)
• Parkinsonin laki
• Murphyn laki (universaali, ei pelkästään IT-alalla)

Moni sanoo, että ohjelmistokehitys on taiteen ja tieteen yhdistelmä. Pidän tästä ajatuksesta. Ohjelmistokehityksen automatisaatiosta ja softa-alan suuresta muutoksesta on puhuttu parisenkymmentä vuotta. Mikäpä ettei; puhutaan vaan.

Trendit tuntuisivat kuitenkin jostain syystä näyttävän, että koodaajien määrä on menossa koilliseen – voimakasta kasvua. Joko teknologiaa tarvitaan huomattavasti sen tuotantotehokkuutta enemmän, tai jossain muualla klappaa.

Kirjoitin lyhykäisesti LinkedINissä Panu Musakan innoittamana, hänen aloittamaansa ketjuun, joka käsittelee elämää – aikaa – ja nykyhetkeä. Sitä, että olemme oman elämämme ohjaajia. Kirjoitan, hieman puskista, muutaman mutkan kautta, että me etsimme kenties usein ‘solutionmachinejä’, ratkaisukoneita. Mitä haluamme ratkaista? Haluamme ratkaista ajan rajallisuuden. Etsimme tapoja luoda itsellemme lisäaikaa. Haluaisimme tehdä mukavia asioita, ja sälyttää hankalat asiat koneille. Jos et halua, puhut paskaa. Oikeasti haluat.

Ohjelmistojen ja laitteistojen yhdistelmä luo monesti vasta todellista ajansäästöä. Joskus teknologian innovaatioiden lopputulema onkin paradoksaalinen; mieti vaikka USB-kaapeleita ja niiden eri tyyppejä. Miten meni niinkuin omasta mielestä? Standardit ovat hyviä – niitä vain sovelletaan joskus väärin. Emme tunnu siis ihmiskuntana koskaan “pysähtyvän”, ja sanovan, että nyt on riittävän hyvä juttu; nyt on riittävästi nopeutta prosessoreissa, riittävän hyvät grafiikat, riittävästi pikseleitä; vauhtia, voimaa, palvelutasoa, yltäkylläisyyttä. Niin se vain on. Lipsahdin hetkeksi teknoutopian sivupolulle. Tätä on kehitys. Ihan jo määritelmän perusteella. Mutta ehkä se, mitä haluan tässä nostaa ajatuksen keskiöön, on eräänlainen universaali “mittari” kehitykselle.

Otetaan konkreettinen esimerkki:

• Jos käytän 160h lukiessani erilaisia arvosteluja netistä, jotta voin tehdä valinnan sellaisesta solutionmachinestä, joka säästää koko elinkaarensa aikana minulta vain 100 tuntia omaa aikaani, olen nettohäviöllä nyt 60 tuntia elämästäni. Annoin koneen valintaan elämäni tunteja 60 kappaletta. Tyhmää.
• Miten voisin valita älykkäämmin ja nopeammin?
• Apropo, eräs solutionmachine pitää siis olla kone, joka helpottaa valitsemisprosessiani
• Eikös tällaisia koneita ole jo olemassa? Kyllä, tavallaan on: Google, ja tuhannet tuotetietoutta sisältävät web-saitit.

David Hilbert oli kuuluisa filosofi, joka tutki laskennallisuuden ja ratkaistavuuden rajoja.

Hilbertin ajatukset kiehtovat, koska etsin viisastenkiveä – etsin ihmisen näköistä ja kokoista ratkaisua meidän juoksuumme teknologian perässä.

Orientaatio, väritys, kuvio, kontrasti, peittyvyys, konteksti – muutamia asioita joita tulee mieleen, kun katselen hieman hämärästi valaistussa lastenhuoneessa poikiemme puhdasta pyykkiä. Laskostan ja asetan vaatteet hyllylle; t-paidat, pitkähihaiset, yksiväriset, moniväriset, talvikäyttöön vai kesäkäyttöön; futisvaatteet?

Ratkaisen tietynlaista ikuisuusongelmaa: missä olisi sopivin paikka tietyntyyppiselle vaatekappaleelle? En tavallaan ‘jaksa’ miettiä asiaa loppuun saakka. Syitä voi olla monia – mutta oikeastaan olennaista on eräs asia: ilmiö, etten löydä sitä täydellistä ratkaisua, on perin inhimillistä, ja tulee mielestäni ottaa kaikessa oikeassa toiminnassa huomioon.

Tästä valitettavasti tultaisiin takaisin intuitioon, heuristiikkoihin. Eli mitätöisimme oikeastaan teknologian ja datan, ja tekisimme taas turvallisesti takapuolituntumalla ja näppituntumalla valinnan. En muuten väitä, etteikö näin oikeasti olisikin.

Me pyrimme kohti täydellisyyttä, mutta lopulta kelpuutamme.

Olemmeko lajina, me homo sapiensit, tietynlaisia ratkaisukuvioiden etsijöitä? Solution pattern seekers? Ehkä meidän on pakko olla.

On olemassa nimittäin tarina täydellisen rationaalisesta koirasta (näin sen kuulin yliopistossa; lienee tarina viralliselta nimeltään Buridanin aasi), joka saa tasan (millilleen) saman etäisyyden päähän molemmille puolilleen mehevän aterian. Koira ei osaa lopulta päättää, kumpaan ateriaan päin se lähtisi ensin, ja näinpä se ei ikinä lähde mihinkään; pysyy paikallaan loputtomiin, kunnes kuolee nälkään. Täysin rationaalinen toimija voisi jäädä jumiin. Siksi esimerkiksi tietokoneiden optimointialgoritmeissa joskus käytetään satunnaislukugeneraattoria varmistamaan, että “kone” ei jää jumiin ikäänkuin kuolleeseen kulmaan. Esimerkiksi jaetun siirtokaistan jumiutumisessa käytetään satunnaisuutta, kts. ALOHAnet.

Silloin, kun emme välitä liiaksi järjestyksestä, vaan annamme mennä villillä intuitiolla, saatammekin kehittää jotain mikä auttaa neuroosissamme löytää järjestys ja merkitys. Ihmiselämän viehättäviä tosiasioita.

Miten digipuolella?

Lupaus joka on myyty pienyrittäjille, on että kaikki on ulkoistettavissa – ja siitä eteenpäin voimme kehittää pelkästään tuottavaa osaa liiketoiminnasta. Tässä on keskeinen kohta, jota haluan Adminext-projektissa tutkia: onko asia todella näin?